Matkakertomus Tansania, Mufindi etc. 11.-16.1.2011

Tiistaina 11.1. saavuimme Mufindiin klo 16 maissa. Rhudi oli jäänyt kyydistämme Mafingassa  ja jatkanut bussilla Ilembulaan. Viimeiset kymmenet kilometrit ajelimme hissukseen Leenan turvallisessa maasturikyydissä. Perillä meitä odottivat valtaisan isot, todella kauniit teeviljelmät. Olimme tulossa Geoff ja Vicky Foxin valtakuntaan, jonka maat he olivat kymmeniä vuosia sitten saaneet paikallisilta lahjoituksena kera toiveen, että keksisivät noille maille jotain hyödykästä käyttöä.

Ei liene yllätys, että 1950-luvulla Englannista teeplantaasille työnjohtotehtäviin tulleen Geoffin ja muutaman vuoden kuluttua perässä saapuneen vaimonsa (kun firma armollisesti sen salli) projektiksi tuli teen viljelyalueiden laajentaminen. Mielenkiintoista on, että nykyisin heillä ei ole enää lainkaan teeviljelmiä vaan ne kuuluvat suurelle Unilever-yhtiölle. Foxit viljelevät kahvia, kasvattavat lampaita ja isännöivät Mufindin majoja, jotka ovat n.2 km korkeudella sijaitsevana korkein Foxin klaanin lukuisista lomakylistä.

Tapasimme upean pariskunnan nyt kolmatta kertaa. Vuonna 2003 vierailimme heidän luonaan Mufindissa, he yöpyivät meillä kesällä 2009 ja iloinen jälleen näkeminen nyt tammikuussa 2011. Tältä ravintolan parvekkeelta on erittäin kauniit näkymät laaksoon: kuin pala Keski-Euroopan vuoristoseutuja.

Meille vanhuksille annettiin majapaikaksi honeymoon-mökki,  tottakai! 🙂 Lomakylän ykköspaikka.

Majapaikkamme terassilta oli huikeat näkymät samaiseen laaksoon kuin ravintolastakin.

Rauhan tyyssija.

Laaksossa on myös “golfkenttä”, josta löytyy muutama väylä ja jokunen bunkkeri. Greenitkin olivat kuin lampaiden jäljeltä. Välineet lepäsivät ravintolan eteisessä, mutta väliin jäi.

Alueella on erittäin kauniita kävelypolkuja, joiden varrella voi halutessaan pysähtyä lueskelemään penkeille tai vain pitämään omaa  hiljaisuuden retriittiään.
Kelpaisi varmaan sinullekin!

Oli turvallista yöpyä alueella, kun ympäri vuorokauden mökkimme viereisellä kalliolla partio aina vähintään kaksi masaisotilasta.

Iltaisin masait, englantilainen vapaaehtoistyttö tai siistijät kävivät sytyttämässä tulet takkaamme.

Tunnelmassa löytyi. Viileästä illasta johtuen takan tuoma lämpö oli tervetullut.

Suvun tapojen mukaan täälläkin isäntäperhe ruokaili aina yhdessä vieraiden kanssa. Foxit ajelivat joka ilta upealta taloltaan valmiiseen pöytään.
Jos, ja kun, takka pääsi pitkä illallisen jälkeen sammumaan, masaisotilaat kävivät sytyttämässä sen ja taas tuli lämmin.

Pyysimme Geoff Foxilta kertauskurssin teen viljelystä. Saimme aimoannoksen tietoa erilaisten teelaatujen eroavuuksista, kasvukausista yms.

Mwagusin lodgesta vastaava Chris aikoo rakentaa itselleen talon isänsä naapuriin. Siitä seurasi, että alueella on menossa valtavat puutarhatyöt. Tällaisia arboretumeita tulee alueelle useita. Kaikki työt tehdään käsin ja sen vuoksi työvoimaa oli alueella todella paljon.

Kävelimme pitkän lenkin tutustuen rakennusprojekteihin yms. Isä Geoff on yli 70-vuotiaaksi todella hyvässä kunnossa. Oli ajoittain lähes täysi työ pysyä hänen perässään edetessämme kukkuloita ylös ja alas.

Tämä arboretum on jo melko pitkällä.

Kalanviljelyä Foxit ovat harrastaneet jo vuosikausia. Lampiin on istutettu kymmeniä tuhansia taimenia.

Muurahaisten valtatiellä oli mieletön ruuhka, mutta ihmeellisesti kolareilta vältyttiin. Olisi jännä tietää, millaisen kulkukoulutuksen ne saavat.
Iltatähtemme Antti oli loka-marraskuussa 2010 vapaaehtoistyössä Mufindissa. Tämän matkan olimme varanneet jo vuotta aikaisemmin, joten Antti ehti olla 3 viikkoa kotona ja “joutui” palaamaan voluntaarien majapaikkaan. Ymmärrämme nyt, miksi osa sydämestä jäi kuulemma Tansaniaan. Aikoo poika palata alueelle, kun ammatti on hankittu ja opinnot ohi. Se jää nähtäväksi.
Nämä rouvat vastasivat Antin ruoka- ja pyykkihuollosta vajaan parin kuukauden ajan.

Kovan työpäivän jälkeen oli kuulemma ollut upeaa istua kuvassa näkyvälle kivelle lueskelemaan tai päiväkirjaa kirjoittamaan.

Voluntaarien oleskelutiloja…
… ja Antin makuuhuone silloin viime vuosikymmenellä.

Sydämellinen jälleen näkeminen rakkaaksi ystäväksi tulleen tansanialaiskaverin kanssa. Tulikohan heistä elinikäiset ystävät? Niin voisi kuvitella.

Antin esimies voluntaariaikana oli tämä herra, jonka vaimo synnyttää keväällä heidän toisen lapsensa.

Tämä ihastuttava orpolapsi oli natin suosikkeja pestin aikana. Työtä oli päiväkodissa, ala- ja yläkoulussa sekä aikuisten englannin kursseilla.
Orpokylän pojat vapaa-aikaa viettämässä.

Pieni jässikkä Antin turvallisessa sylissä. Lapset vaistovat kenen sylissä on hyvä olla.

Tällä kertaa jalkapallo jäi väliin…
Antille ja toiselle suomalaiselle yksi haaste oli ollut tämän kanalan katon rakentaminen. Vaikuttaa, että vedenpitävyys ei ollut laatukriteeri.
Orpolan lapset opetettiin pienestä pitäen huolehtimaan pienemmistään.
… ja kantamaan puita.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Hellyyttävä näky.
Entäs tämä? Säät olivat kieltämättä viileät öisin, joten ei ihme, että nenä vuotaa.
Jotenkin ei tulisi mieleen antaa Suomessa pojille kirveitä käteen, mutta täällä se tuntui kuuluvan asiaan.

Kanalaisperheen esikoinen viihtyi orpolasten kanssa. Tämä matto näytti olevan heidän suosikkipaikkansa.

Geoff Fox oli löytänyt tämän nuoren miehen hyljättynä jostain wc:stä. Sitkeä kuntoitus, jota Anttikin on tehnyt, on kuulemma edistänyt hänen paranemistaan.

Kestohymy on osa tämän urhean kaverin elämää. Vaikuttaa elämäänsä sopeutuneelta nuorelta mieheltä, jolla voi olla vielä normaalien ihmisten tulevaisuus edessä. Toivottavasti!
Jotain niin kauhean suloista on näissä pienissä orvoissa.

Tämä Yhdysvalloista tullut voluntaari oli Antin paras kaveri viime syksyn reissunsa aikana.

Vierailimme peruskoulussa, jossa Anttikin opetti englantia, pelaili lasten kanssa yms.

Siinähän lukee selvästi, että “rehtorin kanslia”.

Tämä taulu kertoi, montako lasta oli paikalla tänä päivänä.
Tämä englanninkieltä opettava herrasmies oli kuulemma todella hyvä opettaja, todisti Antti.

Oppitunnilla toteutettiin esittäytyminen, jossa lasten jälkeen oli meidän vuoro.
Tässäkin luokassa oli noin 60 oppilasta, mutta opettajasta ei ollut tietoakaan. Mennessämme luokkaan tervehdys näytti tältä.
Innostimme porukan laulamaan Tansanian kansallislaulua, jonka tunnemme Jaakko Löytyn sanoittamana virtenä “Siunaa koko maailmaa…”. Aloimme laulaa sitä suomeksi ja kohta koko luokka lauloi täysin rinnoin kansallislauluaan. Sykähdyttävä kokemus, joka ei unohdu.

Kylä tomintakeskus ja sen toiminnasta vastaava kohtelias pieni suuri mies.

Kävimme myös päiväkodissa, joka myös oli Antille tuttu paikka.

Liitutauluille opeteltiin piirtämään erilaisia kuvioita.

Kanslia ja henkilökunnan taukotupa.

Tämä kaveri on varsinainen ihmetyyppi. Muutaman vuoden aikana hän on perustanut Tansaniaan noin 20 koulua ja joka vuosi niitä nousee muutama lisää. Kävin hänen kanssaan parituntisen ammatillisen keskustelun, jossa ajattelumme kohtasi hämmästyttävän hyvin. En ihmettele, vaikka menisin sinne joskus avuksi! Tuollainen innostus tarttuu ja uskon, että voisin auttaa häntä joissain asioissa.

Opettajan opettajavaimo oli saanut Leenalta ohjausta terveydenhoitajan ammattiin. Hän kulkee nykyisin paljon kylillä auttamassa sairaita, piikittämässä potilaita ym.

Käsittämätöntä, miten jotkut ihmiset saavat tuollaisia näkyjä, jättävät elämänsä länsimaissa ja heittäytyvät täysillä puskaelämään. Nyt nousi hattuni korkealle kunnioituksesta näitä auttajia kohtaan!

Tansanian “Äiti Teresa” on ystävämme Leena Pasanen, joka on omistanut koko elämänsä köyhien auttamiseen. Ihmenainen, jonka kotimaa on nykyisin Tansania ja jonne hän aikoo jäädä loppuiäkseen. Hänellä on nyt kaksi kotimaata. Leena, olet ihme!

Ja tässä toinen ihme.
Perinteisen ryhmäkuvan paikka oli hetki ennen eroamme. Jaksamista sinne Mufindiin!

Teimme vielä kierroksen Leenan vakiopaikoissa. Nämä rauniot kuuluvat…

… tämän vammautuneen, aidsiin sairastuneen pienen äidin pihapiiriin. Leena ja kumppanit ovat avustaneet häntä saamaan tämän paikalliseen tasoon nähden luksuskodin, jossa hän hoitelee lapsia.

Nämä veijarit olivat kovasti kiinnostuneet meistä valkoihoisista. Videokameran kuvat saivat aikaan melkoisen kalapaliikin…

Hyvästijättö oli äänekäs spektaakkeli.

Tätä toisen Leenan potilaan uutta kämppää oli Anttikin  ollut rakentamassa. Ja taloudellinen apu on tullut noilta väsymättömiltä valkoisilta raatajilta. Tämä on kohde, jonne apua voi tarjota esim. projektin kotisivujen kautta.
Tilalla on paljon tekolampia, joihin on istutettu taimenia. Yhden pojan, Peterin, nuorimmainen oli onnistunut kalastamaan niistä yhden. Illan kilpailuna oli arvata sen paino. Arvatessani 730 grammaa erehdyin 10 gr ja sain palkinnoksi halaukset naisväeltä, jota onneksi sattui  olemaan kyseisenä iltana runsaasti. Illallisvieraina olivat vapaaehtoistalossa töidensä vuoksi majoittunut Leena, ruotsalainen hammaslääkäri ja kanadalaiset opettajat.

Viimeinen ilta ennen lähtöämme sujui takkatulen ääressä roseviiniä maistellen.

Ennen lähtöämme kävimme vielä tutustumassa Geoffin ja Vickin kotiin, jonka paikalliset rakentajat olivat pystyttäneet “tupakka-askin” kanteen piirretyn piirroksen mukaan. Ihme äijä se tuo herra Foxkin.

Mallina on ollut kuulemma jokin perinteinen englantilainen talo, johon Ofxit ovat ihastuneet.
Yksi ennakkohaaveistamme toteutui kuin ihmeen kautta.

Foxien poika Peter oli sattumoisin samaan aikaan vierailulla Mufindissa perheensä kanssa. “Sattumalta” he palasivat Dar Es Salaamiin samana päivänä, kun me olimme lähdössä taksilla kohti Iringaa. Tavoitteemme oli yöpyä siellä ja matkata lauantaina sama pelottava 10 tunnin bussimatka.

Foxeilla on useita lentokoneita, jotka lennättävät Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta tulevia miljonäärejä Ruahaan yms. Peterillä on lentolupakirja  ja heidän 15 vuotias poikansa toimii jo ansiokkaasti perämiehenä.

Saimme katsella Tansaniaa lintuperspektiivistä pari tuntia kestäneellä lennolla.

Suoria ovat palstojen rajat.

Dar Es Salaamin esikaupunkia.

Toinen Foxien kone odotti kentällä.

Tämän meille kohtuuedullisen paluumatkan paras puoli oli se, ettei Antin tarvinnut kärsiä pitkää automatkaa. Hänelle sattui matkamme ainoa pahoinvointipäivä juuri tuolloin, kun se kymmenennen päivän turistitauti iski. Taivaan isällä oli tässäkin sormensa pelissä.
Majoituimme Darissa suomalaisten vakiopaikkaan Onnelaan, jossa huoneen hinta ei päätä huimaa. Sea Cliff -hotellin ravintolat ja palvelut ovat vieressä. Uutta oli se, että lähimaastoon oli noussut pari ostoskeskusta, joista sai mukavaan hintaan purtavaa ja kotiinviemisiä.

Sea Cliffin sisustus hivelee aina silmiä. Edellisen kerran jälkeen sitä oli uusittu merkittävästi, mutta taso oli säilynyt. Yksi kauneimmista hotelleista, mihin olemme törmänneet.

Seuraavan päivän vietimme Onnelassa lepäillen ja altaalla uiden. Antti paranteli itseään nukkuen suurimman osan päivästä. Luottokuljettajamme Frank haki miedät sovittuna aikana lentokentälle, josta illalla lento Nairobiin. Hinta oli reilun satasen/nenä. Siellä otimme taksin (15 eu) ja ajelutimme itsemme keskelle kaupunkia 5 tähden hotelliin Serona Stanleyhin, jossa huonehinta 3 hengeltä aamiaisineen oli 130 eu.

Tässä hotellissa turvatarkastukset oli viety äärimmilleen. Laukut tarkastetiin ovella. Jokaisessa kerroksessa oli lisäksi aseistettu vartija. Tunsimme olevamme turvassa tässä tyylikkäässä hotellissa.

Olo oli todella kevyt 5. kerroksessa sijainneella altaalla. Sen sijaan Nairobin keskusta oli lähes pelottava paikka. Etsimme matkaoppaasta mielenkiintoisia tutustumispaikkoja, joiden avulla saisimme päivän kulumaan rettekästi. Koneemme lähtisi vasta klo  3.40 yöllä, joten aikaa oli…. 12 tuntia aiemmin päätimme toteuttaa kaupunkikäävelyn. Yksi päämäärä oli löytää puinen norsu muistona ikimuistoisesta kohtaamisesta elefantin kanssa Ruahassa. Niinpä suuntasimme lähistöllä sijaitsevalle  käsityöläisten torille. Astuessamme portista sisään “hyökkäsi” kimppuumme joukko “takiaisia”. Siinä vaiheessa Marjatta sai jo tarpeekseen. Nälkäiset kauppiaat olivat sen verran agressiivisia myyjiä, että isompikin suomalainen halusi sieltä äkkiä pois, mikä oli rakkaan vaimoni toive. Noudatin kutsua, mutta pari sitkeintä takiaista ei luovuttanut. “Kirjoita tuohon, mitä olet valmis maksamaan” norsusta, jonka lähtöhinta oli 25 eu. Emme tarjonneet mitään vaan kävelimme pikaisesti pois. Mutiaiset kulkivat mukana eivätkä luovuttaneet. sitten he ottivat avukseen sääliaseen ja ilmoittivat, etteivät ole tehneet koko päivänä yhtään kauppaa. Maksoimme lopulta itsemme vapaaksi 1000 paikallisella rahalla (10 eu) ja saimme haluamamme elefantin kaupan päälle. Mutiaiset luovuttivat, mutta niin mekin. Sight seeing loppui siihen. Sen verran vastenmielinen tuo kokemus oli. Palasimme lyhintä tietä hotellille ja päätimme melko pian, taktiikkapalaverimme jälkeen, lähteä lentokentälle odottelemaan. Syy siihen oli hotellin remontti, joka aikaansai valitsemassamme ruokaravintolassa korviarepivän metelin.

Menimme hotellin business centeriin tsekkaamaan itsemme lennolle. Se onnistui lopulta muuten hyvin, paitsi että lentolippu Nairobista Istanbuliin piti lunastaa kentältä Turkish Airlinen toimistossa. Lunastimme ylipalvelehenkiseltä turvapäälliköltä laukkumme ja hyppäsimme taksiin.

Tavoitteemme oli mennä loungeen lueskelemaan, lepäämään ja nauttimaan tarjoilusta, mutta etenemisemme tyssäsi jo lentokentän ulko-ovella. Terminaaliin ei päässyt ilman lentolippua ja ne piti suunnitelmamme mukaan lunastaa sisältä TA:n toimistosta. Puhuin itseni sisään ja sitten alkoi varsinainen väsytystaistelu. Kävi ilmi, että Turkish Airlinen toimisto aukeisi vasta klo 1 yöllä, joten odotusta oven ulkopuolella tulisi olemaan kiitettävän paljon. Aikaa oli 7 tuntia. Etenin lipputiskille, otin käyttöön sääliaseet sekä valmiit liput Istanbulista Helsinkiin ja taisto alkoi. Jouduin puhumaan ympäri 6 virkailijaa ennen kuin kuljimme kentän turvapäällikön saattamana VIP loungeen nauttimaan antimista ja nahkasohvista. Juomat, snaksit ym. maistuivat poikkeuksellisen hyvältä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Sähköpostisuma tuli puretuksi, Facebookissa chattailtua ja loputkin kirjat luetuiksi. Kenialainen palvelu tuli todistetuksi vielä kalkkiviivoilla, kun turvapäällikkö tuli vielä klo 1 yöllä ilmoittelemaan, että nyt voisi lähteä check in:iin. Todella mustavalkoinen maa. Marjatta jäi loungeen odottelemaan, kun me Antin kanssa lähdimme viemään laukut ruumaan. Viimeinen hidaste oli, kun eräs virkailija kyseli kolmannen passimme omistajaa. Antti vastasi siihen suahilin kielellä “mama väsynyt”. Yllättävä kielitaito sai aikaan riemukkaan naurun remakan ja asia oli hoidettu. Turvapäällikkö saatteli meidät, jälleen kerran, läpi passitarkastuksen. Onneksi lompakossa oli sopivan kokoinen euroseteli, jolla tuota maanmainiota miestä pystyi edes hieman kiittelemään. Tämä sitkeä episodi jätti Keniasta hyvän mielen… Ikimuistoisen matkamme viimeiset lennot olivat edessä. Paluu arkeen ja lastenlasten hoitoon odotti. Kiitos Afrikka!

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *