Matkakertomus Tansania, Iringa ja Ruahan kansallispuisto 8.-11.1.2011

Presicion Airin kone Sansibarilta laskeutui Dar Es Salaamin lentokentälle 15 min lennon jälkeen aikataulusta etuajassa noin 8.30. Laukut tulivat nopeasti eikä turvatarkastuksia yms. ollut, kun kyseessä oli kotimaan lento. Ystävämme Leena Pasasen ja monen muun suomalaisen luottokuski Frank odotteli meitä ja matka kohti bussiasemaa alkoi. Hän oli hankkinut meille bussiliput ennakkoon, joten riitti, että ehdimme  klo 9.30 mennessä perille. Darin liikenne oli pelätyn tukossa, joten saavuimme bussille vajaat 10 minuuttia ennen lähtöä. Jos kone olisi tullut ajallaan, olisi Frankin matka kanssamme jatkunut lujaa kulkevaa bussia takaa-ajaen, mutta onneksi kävi näin.

Matka Darista Iringaan on noin 500 km, joten sen kesto olisi noin 8 tuntia. Ahtauduimme viimeistä paikkaa myöten täytetyn perälle kukin eri riville, sillä olimme onnistuneet saamaan hajapaikat edellisenä päivänä. Onneksi Antti ja Frank hoitivat homman. Matka sujui parin pysähdyksen (ja tarpeiden mukaisten pakollisten lisäsellaisten) taktiikalla leppoisasti. Bussit ajavat Tansaniassa lujaa ja ohitukset ovat joskus melko täpäriä. Etenkin rekkoja riittää. Pysähdyspaikoilla käy aina tavaton kuhina, kun kymmenet kauppiaat myyvät cashew-pähkinöitä, juomia, banaaneja yms. Raha ja tavara vaihtavat omistajaa suoraan bussien ikkunoista. Jotkut kaverit tulivat bussiin ja hyppäsivät parinkymmenen km jälkeen pois mennen seuraavaan bussiin jne.
Tie kulkee Mikumin luonnonpuiston läpi, joten ensikosketukset villieläimiin saatiin bussin ikkunasta. Tuolle asunnottomalle taipaleelle ei olisi kiva jäädä autorikon tms. vuoksi ainakaan pimeällä.

Paikallisetn “susivaarakepit” olivat tällaisia.

Reilun 6 tunnin matkailun jälkeen maisemat alkoivat muuttua vuoristoisemmiksi. Joki kiemurteli mukavasti alhaalla laaksossa bussin ajaessa edelleen kohtuuttoman kovalla vauhdilla, olosuhteen huomioon ottaen: tie oli osin mutkainen ja melko kapea.

Ehdin jo alkaa vähän pelätä “rallikuskimme” ajotyyliä, kun vieressä istuva ugandalainen pappi, joka lähti rauhoittelemaan kuljettajaa. Hän kävi hyvin tiukkasanaisen keskustelun ajurin kanssa. Sen jälkeen vauhti hidastui tuntuvasti. Suojelusenkelimme kertoi minulle pitäneensä kuskille ankaran puhuttelun: “Aiotko tappaa meidät kaikki? Jos et aja hitaammin, soitan polisiille.” Mielenosoituksellisesti kuljettaja ajeli seuraavat 50 km todella hitaasti, alle 60 km/h päästäen rekat ym. ohi. Siitä seurasi, että jäimme aikataulusta jälkeen, mutta väliäkös sillä, kun päästään vaan perille. Loppua kohden vauhti taas kiihtyi, mutta olimme perillä vasta 18.30, vajaat 2 tuntia myöhässä. Siitä voi päätellä, että kyllä aikataulutkin on laadittu tieolosuhteen huomioiden melko tiukoiksi.

                     
Majoituimme paikalliseen “huippuhotelliin” hintaan 45 euroa aamiaisineen kaksi huonetta… Siisti paikka ja hyvä palvelu.

Täältä alkoi yhteinen taipaleemme Suomen “äiti Teresan” Leena Pasasen kanssa. Leena on hyvä ystävämme yli 30 vuoden takaa Oulusta. Hän on ollut Tansaniassa vuodesta 1981 toimien Ilembulan sairaalassa lääkärinä. Lukekaapa hänen kirjansa “Daktarin lapset” ja ymmärrätte millaisissa olosuhteissa hän näkynsä aloitti ja mitä hän oli saanut aikaan jo n. 10 v sitten, kun kirja ilmestyi. Olimme nyt toista kertaa tämän vuoden 2009 ulkosuomalaisena ym. kunniaosoituksilla palkitun hyväntekijän luona. Käsittämätön persoona ja hyväntekijä tuo Leena! Kiitos ystävyydestä, ja kaikesta… Mukaan safarille oli lähdössä myös saksalais-suomalainen pappi-lääkäri Rhudi, joka oli Ilembulan sairaalassa vapaaehtoistyössä.

Starttasimme sunnuntaiaamuna kohti Ruahan kansallispuistoa, joka on näiden reissujen huipentuma: mennä kylään villieläinten maailmaan.
Riisin viljely tärkeä elinkeino Tansaniassa.

Noin 100 km ajelu Iringasta Ruahan kansallispuistoon palkittiin jo ennen saapumistamme majapaikkaamme…

Leopardi kuuluu “Big Fiven” armoitettuun joukkoon.  Olemme aiemmilla safareillamme nähneet sen ainoastaan kerran Krugerissa Etelä-Afrikassa. Nyt sellainen otti meidät vastaan jo menomatkalla. Yllätys oli niin täydellinen, että kamerat olivat vielä laukuissa saapuessamme paikalle. Se katseli meitä aikansa tien poskessa ja päätti sitten piiloutua puiden taakse. Leopardi oli kuitenkin bongattu!

Saavuimme majapaikkaamme Mwagusi Lodgeen ennen puolta päivää. Sitä ennen meidän oli täytynyt maksaa kansallispuiston portilla maksu, joka oli 20 dollaria/vrk/nenä.

Mwagusin lodgen majapaikat ovat luksustelttoja, joista löytyy kaikki tarvittava.

On vaikea kuvitella viehättävämpää majoituspaikkaa kuin nämä teltat.

Täällä on sisustusarkkitehdillä ollut silmää kauniille väreille…

Leenalla oli tällainen terassi.
Luonnon materiaalista tehty viimeistely on myös ekologista.

Raaskiiko tuota saippuaa edes ottaa käyttöön?
Kylpyhuoneessaakin oli kaikki tarvittava.

Foxin veljeksistä Chris vastaa tämän lodgen johtamisesta. Jokaiselle kolmesta veljeksestä on oma vastuualueensa.

Foxien majapaikoissa on tapana, että isäntäväki syö aina vieraidensa kanssa. Paikan “emäntä” otti tämän kuvan ja “pienikokoinen” isäntä istui toki pöydän päässä kuten kuuluukin. Palveluskuntaa riitti pitämään huolta, että meillä on kaikkea tarvittavaa saatavilla. Lautaset hävisivät välittömästi edestä, kun ruokailija antoi ymmärtää, että annos on on nautittu. Jos lähdit hakemaan ruokaa seisovasta pöydästä, joku heistä oli varmuudella auttamassa tuolia altasi. Henkilökunnan seisoskelu ja tarkkaavaisuus hämmensi jonkin verran sellaiseen tottumatonta aterioitsijaa… Lodgella vieraileville miljonääreille sellainen lienee arkipäivää, mutta meille missionääreille vierasta.

Vesi kannettiin katolla olevaan säiliöön ja lämmin suihku oli odottamassa safarimatkalaisia.

Jokainen yksityiskohta oli tarkoin harkittua…

Norjalaisen dekkarikirjailijan Jo Näsbon kirja “Veritimantti” ei toki ollut loppuun asti harkittu valinta, mutta maistui silti.

Lähdimme 1. ajelullemme noin klo 16.30 lounaan ja kahvihetken jälkeen. Vanha tuttumme Moses oli jälleen kuljettajana, mutta opas oli uusi kaveri. Emme ehtineet ajella pitkään, kun SE OLI SIINÄ!

Katseemme kohtasivat. Tutkailimme toisiamme useita minuutteja. Kun leopardi kyllästyi, se lähti rauhallisen arvokkain askelin tien yli ja katosi savannille. Ajelumme huippukohtaaminen oli takana.

Jatkoimme pitkin kauniin vihreässä loistossaan kylpenyttä puistoa kohti seuraavaa kohtaamista. Ruaha oli täysin erilainen nyt sadekautena kuin edellisellä matkallamme 2003. Silloin marraskuussa oli kevätkausi ja kuiva luonto.
Oppailla on tapana olla puhelinyhteydessä eri firman kollegoihin. He tiedottavat toisilleen eläinten liikuista. Tällä kertaa näimme ainoastaan yhden auton matkamme aikana. Heiltä saimme kuitenkin vihiä leijonalaumasta.

Toistakymmentä leijonanpentua leikitteli toistensa kanssa ja kiipeili puussa. Naarasleijonat makoilivat kaikessa rauhassa, osa joen penkalla poikasten turvana, osa kuivan joen pohjalla.

Vietimme eläinten kuninkaallisten perheen joukossa puolisien tuntia. Se oli ikimuistoinen tapaaminen, meille.

Makkarapuut ovat savannien erikoisuus.

Kohtasimme ajomme aikana useita norsulaumoja. Vaikuttavia otuksia.

Paikallinen strutsifarmi ja paimen.

Tämä lisko antoi kuvauttaa itseään kaikessa rauhassa.

Antti kävi vielä Rhudin kanssa kolmannellakin ajelulla, jolta tämä nuorten impaloiden kisailu on tarttui kameraan.

Hippolauman edustajan pitkään kestänyt haukottelu oli miellyttävä näytös.

Kirahveja kohtaa Ruahassa tämän tästä. Ne ovat äärettömän uljaita eläimiä, joiden katseluun ei kyllästy.

Toisena päivänä tapahtuneen aamukuudelta alkaneen, noin 6 tuntia kestäneen ajelumme kauneimpia hetkiä oli seeprojen ja kirahvien levollinen oleilu kauniissa ympäristössä.

Gnu oli harvinaista herkkua tällä kertaa.
Auringonlasku savannilla on kaunis.

Aamuajelumme sisälti kenttäaamiaisen nautiskelun luonnon keskellä.

Pitihän ajopelinkin saada heinänsä.

Voluntaari-Antti ja pienet kirahvit. Isohan sen Antti on.

Yksi värikkäimpiä otuksia oli tämä lisko.

Kukapa uskoisi, että luonnonpuistoissa norsut tappavat eniten ihmisiä!?

Onhan se niin säyseän näköinen, että… Totuus on kuitenkin, että autosta ei kannata poistua, etenkään jos sattuisi olemaan sen ja poikasen välissä. Se olisi kuulemma itsemurha. Jokin aika sitten eräs voluntaari oli lopettamassa vapaehtoiskauttaa Mufindin orpokylässä. Hänen vanhempansa tulivat hakemaan ja matkan päätteeksi he lähtivät unelmavierailulle Ruahaan. Liekö Chrisin vuosien saatossa syntynyt tapautteluun asti johtanut tuttavuus erään norsun kanssa luonut tytölle mielekuvan, että ne ovat kilttejä, taputettavaksi suostuvia eläimiä. Nuori neiti nousi autosta, lähti kävelemään norsua kohti ja joutui sen tallaamaksi vanhempiensa silmien edessä. Ja tämä ei ollut ainoa tarina…
Tämän norsun juomatuokio oli hauska show, jota pystyi turvallisesti seuraamaan autosta.
Apinoita riitti myös paljon, mutta ne eivät halunneet tulla kovin lähelle.

Hellyttävimpiä asukkeja olivat impalat, joita oli savanneilla todella paljon. Ihania eläimiä. Voisiko kuvitella, ettei mikään halua niille mitään pahaa.

Mutta luonnolla on omat lakinsa. Impalatkin ovat tottuneet siihen, että aina tulee olla varuillaan, …

… sillä leijonienkin on saatava ruokaa itselleen ja poikasilleen. Antti ja Rhudi todistivat tämän väijytyksen, joka johti nopeaan takaa-ajoon. Tällä kertaa impalat olivat liian nopeita ja leijona joutui nuolemaan käpäliään.

Krokotiilien kanssa ei kannata leikkiä. Tämän lammikon reunalla oli kiellettyä nousta ajoneuvosta, sillä jyrkän reunaman alla saattoi vaania vikkelä kroko.

Pitkän ajon jälkeen oli aika lounaan, lueskelun oleilun ja kahvittelun. Se OLI lenheettiä! Voiko olla levollisempaa ja miellyttävämpää tapaa lomanviettoon?

Mutta pelottavimmat hetkemme olivat edessä. Jälleen kerran eräs norsu päätti tulla syömään päivällisruohonsa majamme nurkalle.

Tässä vaiheessa Rhudi kuvaili omalta kämpältään tulijaa eikä havainnut, että salamavalo välähtää vastavalossa kovin herkästi. Fantti oli tullut ärsytetyksi.

Ei sentään niin paljon, että välittäisi meistä katoksen alla kuiskuttelevista tunkeilijoista. Tuijotukset, …, jonka jälkeen rauhallinen tepastelu hiekkapolkumme reunustan ruohonleikkuu jatkui.

Norsu laahusti majamme taakse ja meitä tietty kiinnosti, mihin se jatkaa kulkuaan. Menimme äänettömästi perään ulos katoksen alta. Fantti pysähtyi lodgemme päädyssä olevan aurinkokennon viereen. Jännitimme, astuuko se tuon neliömetrin kokoisen lasilaatikon päälle ja tekee meidät sähköttömiksi. Samaan aikaan Rhudi tepasteli kämpältään utelemaan tilannetta. Kun norsu huomasi Rhudi se teki äkkihyökkäyksen meitä kohti. Otimme välittömästi Boltmaisen spurtin kohti majaamme. Marjatalla oli jalassa sandaalit, joita ei oltu tehty pikakiihdyksiä varten. Ne irtosivat jalasta ja Marjatta kompastui hiekkapolulle. Oli kuulemma elämä vilissyt silmissä. Noiden muutaman sekunnin aikana hän ehti tajuta, että joku vetää häntä pystyyn ja auttaa eteenpäin. Edellisen päivän ikävät tarinat tulivat mieleen ja Marjatta ajatteli, ettei vaan kukaan jäisi auttamaan ja tallautuisi hänen vuokseen. Antti oli ollut lähempänä norsua ja kiihdytti hänen takaansa, ehti kuitenkin auttaa Marjatan jaloilleen ja molemmat syöksyivät terassille. Turvassa!
Lopulta uskalsimme tutkailla tilannetta ja havaitsimme, että fantti oli vain pelotellut meitä. Se oli ottanut muutaman askeleen ja pysähtynyt. Tilanne oli ohi ja typerät matkailijat turvassa. Hulluja nuo suomalaiset!

Ennen illallista oli tapana kokoontua aperitiiville nuotion eikä sekään ollut Askompaa.
Seuraavana aamuna olisi aika lähteä paluumatkalle, valitettavasti.

Matkalla kohti Iringaa oli muutama kylä, joissa arkiset askareet olivat pääosassa.

Lehmipaimen onnistui ohjaamaan laumansa pois automme edestä.

Pieni joki oli lasten uima- ja naisten pyykkäyspaikka.

Kuljettajamme osti matkan varrelta muovikassillisen tuoreita mangoja ja muita hedelmiä. Iringassa hän jätti ne kauniille tyttärilleen talonsa kohdalla.
Masaiheimon soturit ovat haluttuja vartijoita kahviloissa, hotelleissa, kaikkialla. Värikkäät asut ovat etenkin turistien mieleen.

Paikallisen turistitoimiston sisäpihalta löytyi Leenalle niin tuttu paikka, viehättävä kahvila, jossa oli miellyttävä istahtaa maukkaille, edullisille kahveille ja leivonnaisille. Matka kohti Mufindia oli valmis alkamaan. Meitä odotti reissumme rankin sadekuuro, joka hidasti matkaamme alkuvaiheessa. Onneksi 20 km päässä paistoi jo aurinko. Rhudin jätimme matkan varrella linja-autoasemalle. Vapaaehtoistyöt odottivat Ilembulassa.

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *